Sopeutumista ja Suomi-kuvan tarkastelua

Ensimmäisen blogitekstini jälkeen on luonnollisesti ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Matkan varrella olen istuskellut luennoilla, tehnyt hieman tuttavuutta surffilaudan kanssa, käynyt poliittisia keskusteluja paikallisten nuorten kanssa, kurittanut rautaa punttisalilla ja oppinut elämään kulttuurissa, joka jaksaa yllättää päivittäin. Kaiken tämän voisi tiivistää lauseeseen: Olen sopeutunut.

Mitä oikeastaan on sopeutuminen globaalissa maailmassa? Saatavilla on lähes kaikki samat palvelut kuin Suomessa. Olen alinomaan samojen monikansallisten brandien ympäröimä kuin olisin Suomessa ja halutessani voisin myös lentää kotimaahani huokeahkoon hintaan. Mistä siis olen joutunut luopumaan? Ehkä sopeutumista ei tulekaan nähdä menettämisen näkökulmasta, vaan tärkeämpää on kysyä: Mitä minä olen saanut?

Viime perjantai-iltana kävin asuntomme edustalla olevalla pankkiautomaatilla nostamassa rahaa. Kysyin paikallisilta nuorukaisilta reittiohjeita joen toisella puolella sijaitsevaan kaupunginosaan. Vastapalvelukseksi miehet pyysivät minut mukaansa läheiseen luksusvaateliikkeeseen, jossa oli käynnissä massiiviset juhlat. Tarjolla oli hieno illallinen. Liikeen omistajan tuttuja parveili liikkeen ulkopuolella viinilaseineen ja kaikki tervehtivät minua kuin vanhaa tuttua. Yritin tiedustella juhlan syytä ja vastaus oli:”meillä on tapana aina välillä kavereiden kanssa juhlistaa.” Tahtoisin nähdä päivän, jolloin Marjan Tekstiili&Kangas päättäisi pitää Helsingin keskustassa sijaitsevassa toimitilassaan kekkerit ystävilleen – ilman sen kummempaa syytä. Vielä enemmän tahtoisin heittää ylävitosia sen Joonaksen kanssa, joka silloin kutsuisi lähiautomaatilla vierailevan Ricardon mukaan juhlistamaan.

Eräs matkani tarkoituksista on ollut selvittää itselleni kansainvälinen Suomi-kuva. Tätä tehtävää suorittaessani olen jalkautunut eri kansallisuuksien joukkoon ja koettanut saada selkoa kotimaani utuisesta olemuksesta. Seuraavaksi esitän tiivistetysti yksityisten ihmisten mielikuvia ja ajatuksia Suomesta:

1. Romanialainen taksikuski: Unelmieni maa, tahtoisin muuttaa sinne perheeni kanssa.
2. Saksalainen vaihto-opiskelija: IT-valtio, jossa kukaan ei käytä käteistä.
3. Ruotsalainen vaihto-opiskelija: Rumien itäisten serkkujemme maa. Teillä menee nykyään vissiin aika hyvin.
4. Portugalilainen lääketieteiden opiskelija: Mahtava maa! Paras musiikki tulee Suomesta ja teillä lääkäreillä on sentään kunnon palkat! Tommi Mäkinen!
5. Norjalainen vaihto-opiskelija: Turvallinen ja hiljainen maa.
6. Venäläinen vaihto-opiskelija: Miten te voitte pärjätä niin hyvin? Teillähän ei ole mitään luonnonvaroja?
7. Brasilialainen nuorukainen: Pitääkö se paikkaansa, että ihmiset Skandinaviassa käyvät todella harvoin suihkussa?
8. Nigerialainen nuorukainen: Kylmä! Jari Litmanen?

Hajanaiset mielipiteet vahvistavat tosiasian: Suomi on monien ilmeiden maa. Keskusteluissa kävi myös ilmi korkea koulutuksen taso, hyvä sosiaaliturva ja raikkaan positiivinen suhtautuminen yrittämiseen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että nämä autenttiset muistijäljet huippu-urheilijoista, teknologisesta kehityksestä ja lämpötiloista ovat kaikkein todellisimpia ajatuksia kotimaastani. Joudun jopa miettimään, että mitä minä haluaisin kertoa Suomesta ja mikä on todellinen Suomi-kuva minulle?

Suomen brandia rakennettaessa meidän on nähtävä kauempaa, jotta ymmärrämme ainesosat. Minun Suomi-kuvani on kehittynyt huimasti – sopeutumalla.

Hyvää syksyä kaikille!

Jonttu

Ensimmäiset kaksi viikkoa unelmien kaupungissa

Istun pimeässä olohuoneessamme ja katselen ikkunasta ulos Lissabonin yöhön. Kaksi viikkoa unelmien kaupungissa ovat menneet kuin siivillä. Unettomuuden ja kuumuuden piinaamana ajattelin aloittaa blogikirjoittelun.


Vahvasti katolisen kaupungin sunnuntaiyö on hiljainen. Asuntomme edustalla olevalla aukiolla ei liiku kukaan. Kaksi taksikuskia istuvat vanhoissa autoissaan ja polttelevat ketjussa tupakkaa. Huumekauppiaatkin ovat tainneet kömpiä koloihinsa kunnioittamaan hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan kaukaa joelta kantautuva, vaimeasti yskivä moottorin ääni.


Kahden viikona aikana on tapahtunut kovin paljon asioita. Olemme hiljalleen asettuneet taloksi Praca da Figueiralla sijaitsevaan huoneistoomme, koulurutiinit ovat monien paperisotien jälkeen mukavassa vauhdissa ja olemme jopa ehtineet vierailla kahdessa lähikaupungissakin. Kulttuurishokin ja alkuhuuman juovuttamina on luotu uusia ystävyyssuhteita ja vanhoista, Suomeen jääneistä on pyritty pitämään huolta internetin ja matkapuhelimien välityksellä.


Olohuoneen televisiotason päällä on pieni Suomen lippu.

Elämme tällä hetkellä valtiossa, jossa eduskunnan säätämä minimikuukausipalkka on 400 euroa. Minun osuuteni asuntomme kuukausittaisesta vuokrasta on 320 euroa. Tätä menoerää kattaakseni, saan kuukausittain vajaa 500 euroa tukea kansaneläkelaitokselta. Joskus nallekarkkien epätasainen jakautuma konkretisoituu luvuiksi. Silloin taitaa olla kiitoksen paikka. En tiedä mistä lippu on olohuoneeseemme ilmestynyt, mutta omalla tavallaan lippu on kyllä ansainnut paikkansa. Suomalaisen on helppo unelmoida.

Suoraan alapuolellani olevalla kadulla näen tutut kasvot. Maailman vanhin ammatti ei pyhitä lepopäiviä. Keski-ikäinen nainen istuu betonikorokkeen päällä ja oikoo valkoista hamettaan. Naisen kasvot ovat eletyn elämän jäljiltä uurteiset ja vakavat. Hän kaivaa laukustaan banaanin ja syö sen. Hetken päästä hän asettaa kuulokkeet korviinsa, kaivaa laukustaan ristisanatehtävävihkosen ja syventyy harrastukseensa. Mistä tämä nainen unelmoi?

Helteiden keskeltä teitä tervehtien,


Jonttu